sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Tarina: Nouseva varjo

Ensin: 
Tämä on totta puhuakseni pisin loppuunsaatettu ja viimeistelty teksti, jonka olen kirjoittanut. Kyseessä on siis novelli, joka on genreltään - voisiko sanoa - realistista fantasiaa. Tarina sijoittuu kivikaudelle, ja kertoo kahden nuoren kamppailusta pahaa vastaan. Alunperin teksti on kirjoitettu koulua varten, joten olen pyrkinyt käyttämään kelvollisia repliikkejä ja välttämään "raaempia kohtauksia".
Kuten sanottu, kyseessä on novelli, jossa ei varsinaisia lukuja ole laisinkaan. Tekstipätkät, joita tänne lisäilen, saattavat siis olla jokseenkin eripituisia toisinaan - pätkäisen tekstin siitä, pistä parhaiten taidan. Pyrin lisäilemään pätkiä noin puolentoista viikon välein. Sisennyksiä bloggeri ei tunnista, siitä siis pyytelen myöskin anteeksi.

Kaikenlainen kritisoiva kommentti on tervetullutta, palaute auttaa minua kehittymään. Sen enempää lörpöttelemättä: antoisia lukuhetkiä!

Nouseva varjo



Tannie juoksi niin lujaa kuin kykeni. Veitsi hakkasi hänen jalkaansa vasten ikävästi. Kuuset raapivat hänen kasvojaan ja paljaita käsivarsiaan kuin hokien: tänne ei ole tulemista. Metsä tuntui tihenevän aina vain, ja yhä uudelleen Tannie joutui pyörähtämään ympäri ja vaihtamaan juoksusuuntaansa.
Huohottaen hän pysähtyi riisumaan pukinnahasta tehdyt kenkänsä. Tyttö laski jalkansa verkkaan solisevan puron veteen. Neste kieppui hänen jalkojensa ympärillä, kiertyi niihin kiinni kuin vanhan eukon luiset sormet. Älähtäen Tannie nykäisi jalkansa pois ja survoi ne kosteina takaisin kenkiinsä.

Tyttö hypähti pystyyn, korjasi viinen asentoa selässään ja hipelöi sormillaan nuolien sulkia. Yksi, kaksi, kolme... Kaikki viisitoista nuolta tallella. Huokaus värähti Tannien huulilla. Hän tiesi etteivät ne riittäisi. Mikään määrä nuolia ei riittäisi enää.
Jossain katkesi oksa. Tannie pyörähti ympäri. Hänen vitivalkoiset hiuksensa hulmahtivat metsän synkkyyden keskellä. Tyttö antoi katseensa kiertää häntä ympäröivissä puissa. Kuusien oksat roikkuivat laiskan näköisinä, valuen kohti maata, aivan kuin itse puu ei olisi jaksanut kannatella niitä enää. Maata peitti sammalkerros, jonka poikki luikerteli peurojen tallaama, kapeahko polku. Ainuttakaan elollista olentoa ei ollut näkyvissä, yhdenkään linnun nokasta ei kajahtanut ainuttakaan säettä ilmoille. Tannien läpi kulki kylmä väristys.
”Vaikkei ihmissilmä sitä näe, on jokaisella puulla henki! Ne näkevät kaiken, tietävät sinun olevan läsnä. Ne ovat vanhempia kuin kukaan muu tällä maalla, ne ovat nähneet monien susien ja jänisten kilvoittelut, monet majanrakennukset ja leiripaikkojen vaihdot. Ne tietävät kaiken, vaan eivätpä jaa tietoaan muille. Ne eivät piittaa: niille sinä, tyttörukka, olet vain ohitse kulkeva sielu.” Tannie tunsi kuinka olisi voinut oksentaa. Miksi hänen isoäitinsä olikin pitänyt kertoa tuo kaikki juuri ennen kuin hän lähti matkalleen?

Aavistuksen luiseva poika juoksi voimiaan säästelemättä suin päin pitkin kalliota. Hän kompasteli ja kaatuili kovalle graniitille sammalten liukuessa hänen naarmuisten jalkojensa alta. Äristen hän kampesi itsensä jälleen kerran pystyyn ja jatkoi juoksuaan.
Yhtäkkiä hänelle tuli tunne, että joku tuijotti häntä. Älähtäen poika heittäytyi vatsalleen maahan ja manasi rinnassa vihlovaa kipua. Sivusilmällään hän näki, kuinka korpin kynnet viistivät tyhjää, mutta vain muutaman sentin päästä hänen olkapäästään. Sulat suhisivat tuulen leikkiessä niillä ja korppi rääkäisi kimpaantuneena.
Poika kompuroi pystyyn ja kiiruhti alas kalliolta loikkien kivenjärkäleeltä toiselle. Harkitsematon harppaus tyhjään ja hän putosi päistikkaa alas sammalikkoon. Rinne vietti alaspäin, eikä vauhtia saanut millään pysäytettyä. Parahtaen poika kietoi kädet päänsä ympärille ja koukisti jalkansa sikiöasentoon.

Koivusta varisivat lehdet. Kylkeen sattui armottomasti.
”Tiedänpähän nyt, miltä tuntuu olla alkuhärkä jonka kylkeen viskataan kirves”, hän mumisi takkuilevin äännähdyksin. Hitaasti hän kohottautui kyykkyyn ja koivusta tukea ottaen hän könysi pystyyn. Poika vilkaisi kylkeään. Pusakka oli repeytynyt. Varovasti hän raotti siihen tullutta reikää, ja voihkaisi pelkästä inhotuksesta. Iho oli yhtä mustan mullan, kaarnan ja punaisena tihkuvan veren sekamelskaa. Hän vei kätensä kyljelleen, painoi sormenpäänsä hitaasti haavaa vasten. Pistelevä kipu leimahti entistä suuremmaksi, mutta hän ei nykäissyt kättään pois.
”Ei paha”, hän totesi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Jotain hyvää sentään tässäkin päivässä. Luita ei ollut murtunut, eikä haava ylettynyt lihakseen asti. Se paranisi muutamassa päivässä, arpi ehkä jäisi muistoksi.
Reppu rämähti maahan niin että sammalikolla lepäävät neulaset pöllähtivät ilmaan. Poika nykäisi veitsensä tupesta, siveli sormenpäillään sen rosoista teräreunaa. Merikiveä, sinertävän harmaata, todella lujaa kiviainesta. Hymähtäen hän istuutui sammalmättäälle siirtolohkareen viereen ja nojasi selkänsä sen kylmään pintaan. Tarttuen housunlahkeeseensa hän nyrhäisi siitä pitkän suikaleen nahkaa. Tuulenpuuska tuiversi puiden lomasta ja tarttui hänen repaleiseen pusakkaansa. Viiman vihlova kylmyys luikerteli hänen reisiluunsa ytimeen kuin käärme auringon paahtamalla kalliolla.
”Hän tietää”, poika mutisi kylmällä ja välinpitämättömällä äänellä, piittaamatta häntä vaanivasta uhasta. Pelosta kankein sormin hän veti paidan yltään ja laski sen viereensä. Sitten hän tarttui vuotasuikaleeseen ja kiepautti sen pari kertaa kätensä ympäri. Hän avasi reppunsa nyörin ja tonki sen pohjalta köysikiepin. Mitattuaan sopivan pituuden hän kiristi köyden polveaan vasten, vei veitsen köyden alle ja pätkäisi ylöspäin.
”Kestävää niinipunosta.” Hän naurahti väkinäiselle letkautukselleen ja kiskaisi köyttä uudelleen. Tällä kertaa veitsi haukkasi kunnolla kiinni ja naru napsahti poikki. Ylimääräiseksi jääneen pätkän hän laittoi takaisin reppuunsa.
Vuotapala painui haavaa vasten. Se tuntui kylmältä ja pehmeältä, juuri sellaiselta, ettei se sattuisi. Mutta sattuipa vaan. Ulvahtaen poika kietoi narun kehonsa ympäri siten, että nahka painui tiiviisti hänen kylkeään vasten. Tiukka solmu joka ei aukeasi pahimmassakaan käsirysyssä, muttei kuitenkaan umpisolmu jota ei saisi auki.

Tannien suusta kuului riemastunut kiljahdus. Puiden lomassa välkehti jotain sinertävää! Tuntui kuin joku olisi syöttänyt hänelle monta kourallista hulluruohoa. Tanniesta tuntui, kuin hän olisi ollut käävästä veistetty juomakuppi, joka oli kaadettu liian täyteen lihalientä. Ilo rönsyili yli äyräidensä kuin puiden rungoissa kiemurteleva muratti.
Tannie pinkaisi juoksuun. Loikki yli pikkukivien ja maahan tipahtaneiden oksankarahkojen. Rymistellessään eteenpäin hän säikytti maassa hyppivän oravan. Se kipaisi lähimpään puuhun ja viiletti sen runkoa ylöspäin niin että kynnet napsuivat. Tannie kohotti kätensä ja teki tervehdystä merkitsevän viittoman eläimelle ja jatkoi juoksuaan.

Hiekka pöllähti kun Tannie löi jalat maahan ja pysäytti vauhtinsa. Järvi kylpi auringon kultaisessa valossa, aivan kuin äiti olisi sivellyt tyttärensä villiheinän värisiä kutreja kädellään. Hän laski viinen varovasti maahan ja painoi jousen sen päälle. Kääri lahkeensa polviin saakka, kiskoi saappaat jalastaan ja hölkkäsi sitten rantaveteen.
Vesi oli lämmintä. Tannie kahmaisi kätensä täyteen järven humuksesta sakeaa vettä ja joi. Hän tunsi kuinka luonnon voima valui alas kurkustaan ja kanavoitui koko ruumiiseen. Koivuihin kasvoivat hiirenkorvat kevään ensi säteiden osuessa niihin. Luonto kantoi salaisuutta oksillaan vuosi toisensa jälkeen ja kätki sen sisäänsä. Jakoi voimansa muille, mutta säilytti aina loistonsa. Tannie tunsi, kuinka oli juuri saanut käsiinsä rippeen tuota salaisuutta: voimaa säilyä hengissä ahdingossakin.
”Kiitos”, hän mutisi ja kumarsi järvelle. Se tuntui olevan kaikkein vähintä, mitä hän saattoi nyt tehdä.
Kaukana murahti ukkonen, kuin suunniltaan innosta tutisevan koiran urinaa silloin, kun se oli päässyt kaurispukin jäljille. Tannien käsi pujahti hänen korvalehteensä tatuoituun kuvaan.
”Ensin yösija. Sitten vasta ruokaa”, hän tapaili oppimiaan erätaitoja. Vikkelään tyttö kiirehti takaisin rannalle ja puki jalkineet ylleen ja suunnisti tämän jälkeen rantapajukkoon.

Poika kompuroi eteenpäin rämeessä. Hänen kosteat vaatteensa olivat liimaantuneet vasten hikistä ihoa ja saappaissa lotisi vesi. Hän oli lopen uupunut. Suo olisi pitänyt kiertää, mutta siihen ei olisi ollut aikaa – se oli liian suuri, vaikka nevassa rämpiminen tuskin oli paljonkaan nopeampi keino. Mutta ainakaan kukaan ei olettaisi hänen menevän suon poikki.
Läähättäen, kieli suusta roikkuen kuin sudella peurajahdin jälkeen hän rojahti maahan lepäämään. Tovk kaivoi vyöllään roikkuvasta pussista mehevän mukulan ja järsi sen olemattomiin. Närkästyneenä toimettomuudestaan hän pyyhki suomudan pois kengistään ja pudisteli kortteet irti housuistaan.
Jostain kaukaa kumpusi tuohitorven ääni. Vaikka hän kyllä tiesi liian hyvin, että oli takaa-ajaja sitten miten kaukana tahansa, hän saavuttaisi pojan pian.
”Varjo haluaa, että tiedän”, poika irvisti. Kylmät väreet valuivat kuin vesinoro hänen selkärankaansa pitkin. Unohtaen väsymyksensä poika pyörähti ympäri ja lähti juoksuun.

Kortteet naksuivat terävästi poikki askeleiden alla. Joka kerralla kun jalka osui maahan, märkä sammal päästi kurnuttavan äänen.
”Hän oli täällä”, nainen mutisi lähes tyytyväisellä äänellä. Hänen suunsa oli kaartunut hymyyn, viekkaat silmät tutkivat maata, ahmivat sitä, aivan kuin eivät olisi voineet saada jäljistä tarpeekseen. Hän tunsi vienon tuulenvireen, ja saattoi miltei haistaa siitä edellä juoksevan pojan pelon.
”Vielä minä sinun kannoillesi kirin”, hän hymähti huvittuneena. Eikä välimatkan kirimiseen menisi kauaakaan, nainen lisäsi mielessään.

1 kommentti:

  1. Haaste! :)

    http://haaveenakirjailijanura.blogspot.fi/2014/04/haaste.html

    VastaaPoista