perjantai 8. helmikuuta 2013

OS: Sikká

Mä varotan. En tiedä mitään Lapin maastosta - siis muuta kuin että siellä on tuntureita ja talvella paljon lunta ja vaivaiskoivuja ja tän tyylistä, mutten siis mitään hienoja yksityiskohtia joita voisi kuvailla - saamelaisten uskonnoista tai Norjan kielen (hm apua, kirjoitettiinko kielien nimet isolla. No miten vaan.) sanajärjestyksestä.

• • •
Sikká vilkaisi taivaalle. Silkkipaperin näköiset, loputtomalta näyttävät nauhat tanssivat yön mustuutta vasten. Hän hengähti syvään ja nousi seisomaan. Lumi narisi ja rahisi hänen jalkojensa alla, ja aina välillä hän humahti vyötäisiään myöten kinokseen.
Viimein hän otaksui löytäneensä kohtuullisen hyvän paikan. Tuuli oli puhaltanut mäen paljaaksi, niin että harmaa kallio pisti silmään helposti valkeuden keskeltä. Ympärillä oli pelkkää tyhjyyttä. Sivuilla aukenivat laajat alueet, horisonttia ei tuntunut olevan enää olemassakaan. Oli vain loputtomasti lunta ja jäätä, joiden sekamelskaa täydensi pureva tuuli. Yläpuolella tuikkivat tähdet, ne, mitä välkehtivät revontulet eivät peittäneet alleen. Muu taivas tuijotti häntä synkeänä, niin kylmänä ja pelottavana. Sikká tunsi olonsa orvoksi. Keskellä erämaata, vailla mitään.

Sikká veti kintaansa pois kädestään ja avasi nyrkkinsä. Hänen sormiensa liikkeet jäykistyivät heti, ja ne muuttuivat turriksi. Varovasti hän tipautti hampaan toiselle kädelleen ja tunki sitten hyytyneet sormet nopeasti takaisin nahkakintaan suojaan.
Hän katsoi kalpein kasvoin valkeaa hammasta. Se oli juuri täydellisen muotoinen, teräväkärkinen ja niin kauniisti kaartuva. Varovasti hän kauhaisi käteensä hieman lunta ja kävi sitten polvilleen paljaalle kalliolle.

Hitaasti hän laski hampaan kivelle, asetteli sen varovasti myötäillen kallion muotoa. Hän katsoi tuulen suunnan ympärillä pöllyävästä lumesta, vaikka hän kyllä myös tunsi, mistä päin tuuli. Käsi täristen hän avasi nyrkkinsä ja lumihileet pöllähtivät. Ne pyyhkäisivät hampaan ylitse ja katosivat sitten näkyvistä. Varovasti Sikká ummisti silmänsä ja alkoi laulaa hiljaa.

Oli sanottu, etteivät revontulet pidä ääntä, mutta Sikká tiesi miten asia oli. Hän oli monesti juossut Kulde øje rinnallaan tuntureilla ja kuullut niiden rätisevän. Napsahtelevan kuin nuotion puut.
Hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Hän kuuli sen, aisti sen jokaisella solullaan. Taivaalla tanssivat henkien jättämät valojuovat lauloivat hänen kanssaan, ulvoivat hänen suruaan. Aivan kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, jostain kaukaa kantautui Sikkán korviin susilauman haikea ulvonta. Hän alkoi köhiä ja niiskuttaa, sanat sammalsivat ja kyyneleet alkoivat vieriä poskille. Mutta silti hänen toinen suupielensä kaartui hymyyn. Ne olivat sittenkin kuulleet.

Varovasti hän avasi silmänsä, ja oli kirkaista silkasta pelästyksestä. Vihertävässä, alati liikkuvassa valokeilassa hangen keskellä seisoi hahmo, ja se tuijotti häntä meripihkan värisillä silmillään. Sikká halusi juosta sen luo, kaapata sen syliinsä ja rutistaa se tiukasti rintaansa vasten. Sen sijaan hän saattoi vain korjata asentoaan nähdäkseen paremmin ja henkäistä. Huojentuneena ja peloissaan, suunnattoman surullisena ja silti pakahtumaisillaan onnesta.
Ääntä ei lähtenyt, joten hän kuiskasi äänettä varovasti:
”Kulde øje, juoskoon laumasi kanssasi.” Hänen huulensa väpättivät. Husky käänsi täynnä tunnetta olevat silmänsä pois. Sikká olisi voinut vaikka vannoa, että hän oli nähnyt niissä kyyneliä. Varovasti hän painoi omat, kyynelistään täyttyneet silmät kiinni. Hän tiesi, ettei se olisi siinä enää kun hän avaisi ne. Mutta se ei haitannut, ei enää.

Tyttö kaappasi hampaan käteensä, heitti molemmat kintaansa hangelle ja painoi hampaansa poskeaan vasten. Sitten hän hautasi sen lumikummun alle ja lähti.
Vielä kauempaa, monen kymmenen askelen päästä hän kipusi luminietoksen huipulle ja katseli yön häilyvässä valossa erottuvia jalanjälkiään. Ja siellä, niiden poikki loikki vitivalkea eläin nopeasti kuin nuoli. Varovasti hän painoi kädet suulleen ikään kuin torveksi, ja huusi. Hän ei saanut vastausta, mutta hän tiesi että se oli siellä jossain. Henget olivat suoneet sen saada ikuisen vapauden jään valtakunnassa. Siinä elementissä, jota se rakasti.

Kulde øje on siis Kylmä silmä tai jotain siihen suuntaan. Norjaksi, siis.

3 kommenttia: