torstai 7. helmikuuta 2013

Katulamppu

Olen erinomainen otsikoiden kirjoittaja.

Harmaa huntu heiluu tuulessa. Silkin pinta peilaa kelmeää katulampun valoa kuin ranta-aallokko kuunvaloa. Tyttö huokaisee syvään ja lysähtää istumaan. Selkä painettuna heikosti tiiliseinää vasten hän painaa päänsä polviin, ja sallii kyynelten vieriä yksi kerrallaan poskilleen.

Kädet ruhjeilla, silmät kosteina, tukka takussa, vaatteet likaisina, sydän verillä. Yksin yössä, pimeässä.
Tyttö vilkaisee sivulleen, ja näkee naisen seisovan yhä varjossa. Vain tämän, ilmeisesti kaulaan kietoma huivi välkehtii hämärässä syysillassa.
On lämmintä. Hiostavaa ja pimeää. Yksikään lintu ei laula, ainutkaan naisturisti ei kopistele kiilakoroissa, tummassa meikissä ja minihameessa ohi. Päänsärkyä vain entisestään lietsoo kadun kuumuudessa löyhkäävän virtsan aromi, ja maahan rikotun kaljapullon lemu.

Hitaasti tyttö oikaisee jalkansa ja nojaa koko painollaan tiiliseinää vasten. Nyt hän on vetäytynyt jo koko pituuteensa. Mutta tyttö ei tee elettäkään röyhistääkseen rintaansa, sipaistakseen hiuksiaan korviensa taakse. Hän ei sano sanaakaan, tuijottaa vain kivipilarin luomaan hämyyn sulautunutta naista.

Tyttö ei näe. Hän tuntee. Hitaasti tyttö harppoo naista kohti. Paljaat jalkapohjat laahautuvat verkkaan kävelykatua pitkin. Hengitys rohisee hiljaa. Jostain kuuluu vihellys, mutta sekin vaikenee. Seinän viereen pystytetyn, kauniin koukeroisen katulampun valokeila tuntuu kutistuneen pienemmäksi. Lämmin yö hiipii lähemmäs tyttöä, lääppii tätä tahmeilla sormillaan ja kuiskuttelee rivouksia nuoren korvaan.

Pilarin takaa kuuluu ystävällinen lausahdus. Tyttö ei ymmärrä, ei jaksa välittää.
Kyyneleet ovat lakanneet, kurkku on kuiva. Sitä kuristaa, hän tuntee kuinka on antaa ylen. Vatsaa vääntää ikävästä jo nyt, mutta hän vain kävelee. Jalat tuntuvat raskailta, koko keho taistelee viimeistä lihasta myöten hänen mieltään vastaan. Sydän ei ota osaa taisteluun, tekee vain työtään – pumppaa verta taistelulihaksille ja mielen äidille, aivoille.

Naisen hahmo astuu askeleen edemmäs. Tyttö kuulee kuinka naisen kantapää kopahtaa maahan. Yö on jälleen hiljainen.

Tuuli liehuttaa tuhkanharmaata silkkiä, pyyhkäisee hipaisten tytön käsivartta. Nainen on meikannut tummasti, huulet ovat sinertävänvioletit, silmäluomet mustat kuin avaruus.
Hitaasti tämä liikauttaa kättään. Katulampun valossa välkähtää kaunis ja kiiltävä esine. Se laskeutuu nopeasti alas. Tytön hiukset valahtavat kaulalle.

Esine nousee uudelleen, mutta ei enää hehku samalla lailla. Hiekanrusehtavalle katukiveykselle tipahtaa viattomuudella tahrattu pisara.
Tytön käsi puristuu nyrkkiin, kynnet raapaisevat vielä kerran kadun karheutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti