torstai 7. helmikuuta 2013

I lost a friend

Hän vilkaisi jälleen kelloonsa. Sen oli pakko tulla kohta. Olihan se sentään luvannut. Se ei ollut ottanut yhteyttä häneen pariin viikkoon, vaikka hän oli soitellut sen perään. Aina se löi luurin korvaan, tai sitten luultavasti antoi vain puhelimen soida. Hän oli polkenut fillarilla kymmenen kilsaa ja käynyt oven takana painamassa summeria. Talo oli vaikuttanut hiljaiselta, kun hän oli kiertänyt sen ympäri. Maahan pudonneita omenoitakaan se ei ollut kerännyt. Ja jostain syystä pihalla ei ollut lojunut yhtään järsittyä keppiä tai puolikasta kengänpohjaa. Ehkä se oli mennyt lomalle, tai keskittynyt treenaamaan tosissaan koiransa kanssa, ja saanut sen vihdoin kuriin.

Oli pakko kaivaa kännykkä hupparin taskusta ja tarkistaa se. Tiesihän hän, että soitto tai jopa viestikin kuuluisi hyvin, sillä hän oli säätänyt äänet täysille. Näyttö vilkkui tyhjyyttään huutaen, että häntä ei kaivattu. Hän alkoi jo vapista. Syysilta oli hyinen, eikä puiston kelmeiden katulamppujen valokeilassa näkynyt ainuttakaan hahmoa.

Sitten hän äkkäsi monen kymmenen metrin päässä liikettä. Joku laahusti hitaasti nurmen poikki mutkittelevaa polkua pitkin. Mitä lähemmäs se tuli, sitä varmemmaksi hän tunsi asian. Nyt hän jo kuuli sen kenkien, samojen ikäloppujen maihareiden kopinan katukiveystä vasten. Mustan huppari huppu oli vedetty päähän niin, että se langetti synkän varjon kasvojen eteen. Samat laventelinsiniset reisitaskuhousut sillä oli yllään. Ja sen kaulassa roikkui nahkahihna.
Hahmo tuntui niin vieraalta ja etäiseltä, tuskin sitä edes tunsi. Kun se pysähtyi hänen eteensä, sisintä kylmäsi ja pahasti. Varjoihin kadonneista kasvoista tuikki vihreät välähdykset täynnä tuskaa. Sitten se sulki taas silmänsä, laski katseensa hänestä maahan. Ja virkkoi ne pari sanaa, mitkä oli ainoat, mitä se sanoi hänelle enää koskaan:
”Se on nyt taivaassa, Susan. Puhe ei auta, turpa kiinni, mä en jaksa. Kaikki oli tässä. Toivota, onnea, ehkä me vielä nähdään.”

Se nykäisi kätensä housujensa taskusta, teki ilmassa kapean kaaren hyvästeiksi ja pyörähti paikallaan. Sitten se lähti palaamaan samaa reittiä takaisin kuin oli tullutkin.
Hän halusi niin jumalattomasti juosta perään, mutta se torjuva asenne loi suojaavaan kilven hänen ystävänsä ympärille. Avuttomana hän katsoi, kuinka se kulki poispäin. Vislasi pari kertaa, ja siitä näki, miten sen hartiat painuivat vielä enemmän kasaan. Se tietysti vielä elätteli toivoa, että jos kerran, kerran kutsuisi, pystykorvainen ystävä pinkoisi keppi suussa puiston poikki.
Mutta ei kukaan tullut sen luo. Hän saattoi melkein kuulla kun se huokaisi, ehkä jopa nyyhkäisi. Hän ei ollut koskaan nähnyt sen itkevän. Mutta nyt se itki, varma juttu. Se oli muuttunut lasiksi, ja joku oli heittänyt kiven sitä päin.

1 kommentti: