perjantai 25. tammikuuta 2013

OS: Jos voisin lentää

Oneshotti tällä kertaa.


Havahduin railakkaaseen huutoon. Pihakeinu heijasi edestakaisin hiljakseen, pihlaja langetti viileän varjonsa päälleni. Laskin mahonginruskean päiväkirjani kädestäni ja siristin silmiäni.
Pihan poikki laukkasi siskoni kullankeltaiset hiukset auringossa välkkyen. Hän kutsui minua nimeltä silmät järvensinisinä säteillen.

”Nyt Elliseni lähdemme pienelle kävelylle”, sisareni hihkui. Pakotin kasvoilleni väkinäisen hymyn, jonka Elisa pani varmasti merkille, muttei välittänyt siitä.
”No niin, anna kätesi minulle, niin autan sinut ylös siitä”, Elisa ohjeisti. Robottimaisesti ojensin käteni, Elisa kiersi sen kaulansa ympäri ja koppasi sitten minut syliin kuin pienen vauvan.
”Mihin menemme?” en malttanut olla kysymättä uteliaisuuttani, kun Elisa asetteli minua mukavasti pyörätuoliin.
”Järvelle”, hän sanoi napakasti yhä hymyillen. ”Hei riisunko mä sulta sukat? Nyt on aika kuuma päivä, voisi olla kivempaa jos jalat ei paahtuisi noissa mustissa villamönteissä.” Nyökkäsin temperamenttisesti ja naurahdinkin – ehkä ei haitannut niin paljoa, että Elisa oli käyttänyt kävely-termiään, vaikka vain hän käveli.

”Elisa”, lausahdin äkkiä. Sisareni hiukset kutittivat poskiani kun hän työnsi päänsä olkani yli.
”Niin?” hän lausui liioitellun hienostuneesti ja sai meidät molemmat nauramaan kuin mielipuolet.
”Kävisitkö kiskalla ostamassa jäätelöä?” sain ähkäistyä nauruni seasta. Elisa nyökkäsi, työnsi pyörätuolin ja minut hiekkatien sivuun. Kesken juoksunsa hän kääntyi ympäri ja vei käden jäykkänä otsalleen.
”Palaan tuossa tuokiossa, söör”, Elisa kailotti niin suureen ääneen, että ohitse kulkevat ihmiset kääntyivät katsomaan häntä. Oikeastaan hän oli sangen kaunis – tosin ehkä vielä enemmän omituinen – näky. Aurinko kiilteli hänen kiharissa hiuksissaan, kasvoilla oli niin leveä hymy, että luulisi ihon ratkeavan hetkenä minä hyvänsä, sinertävät farkkushortsit repsottivat lahkeista ja ylisuuri, violetti paljettipusero liehui tuulenvireessä. Elisa heilautti kätensä pois kasvojensa edestä samantyylisellä liikkeellä kuin miehet tekevät sen armeijassa, pyörähti ympäri ja kipitti kohti kioskia.

Annoin katseeni kiertää lähimaastossa. Koivukuja piiritti hiekkaista kävelypolkua ja seurasi tiiviisti sen mutkittelevaa matkaa. Kesän nuoret lehdet havisivat hiljaa yläpuolellani. Järven aallot läiskyivät hiljaa rantaa vasten. Hieman kauempana kaksi täysin samannäköistä tyttölasta ruokkivat sorsaa äitinsä kanssa.
Muutama ohikulkijoista soi minulle hymyn, kun katseemme kohtasivat. Yleensä olin niin positiivinen, että hymyilin takaisin ja iloitsin siitä, että ihmiset eivät hyljeksineet minua, mutta tänään tuo virne vain ärsytti. Pitikö sitä tieten tahtoen osoittaa, etten ollut kuten muut?

”Salmiakkiströsseleitä?” sanoin kohottaen kulmiani, kun Elisa lykkäsi vaniljatötteröni nenäni eteen.
”Sori, eikö olisi saanut olla?” hän sanoi lähes pelästyneellä äänensävyllä. Naurahdin huvittuneena, ja pudistin päätäni.
”Ei se haittaa. Vanilja ja salmiakki... no jaa miksi ei, tuleepahan tätäkin yhdistelmää kokeiltua”, totesin ja nuolaisin kylmää höttöä.

”Mihin sitten?” kysyin uteliaana. ”Mentäisiinkö koirapuistoon”, hihkaisin ja osoitin kädelläni horisontissa häämöttävää aitausta. Takanani seisova siskoni naurahti huvittuneena: hän tiesi kuinka hulluna olin koiriin.
”Ei tällä kertaa. Äidin miesystävähän tulee tänään, ja hänhän on allerginen koirille ja kissoille, muistathan”, Elisa pudotti minut maan päälle. Tai siinähän minä olin oikeastaan koko ajan kykkinytkin.
Sekin vielä. Jaakko, äidin työtoveri – tosin nyt jo kai jotain läheisempää tyyppiä – josta en pitänyt alkuunkaan oli tulossa visiitille. Hän oli aina kohtelias, hyvin pukeutunut ja piti selkeästi minusta. Harmi vain, että mies oli rikkonut mahdollisuutensa minun suhteen heti alussa. Hän oli ollut selvästi tyrmistynyt, kun en ollutkaan ovella vastassa hyppimässä samalla lailla kuin Elisa, vaikka äiti oli varmasti asian tehnyt selväksi. Lisäksi Jaakko oli muka yliherkkä eläinten karvoille. Teki mieli nauraa kun kuulin sen, asia paistoi niin selkeästi lävitse. Ei mies ollut allergiaa nähnytkään, hän ei vain sietänyt eläimiä.
”Ei siis koirapuistoon”, ynähdin kyllästyneenä. Elisa ei ollut selvästikään tajunnut Jaakon valhetta, eikä minulla tietenkään ollut mahdollisuuksia marssia koiria katselemaan itse.
”Ajattelin että voisimme mennä laiturin päähän”, siskoni ehdotti. Tuhahdin hyväksyvästi. Olkoot niin.

Laituri natisi allamme epäilyttävästi, mutta takanani huolettomasti lampsiva Elisa ei tuntunut huomaavan mitään. Hän oli täysin uppoutunut tähyämään järvenselälle – mikä oli kyllä sinänsä väärin, sillä hänen olisi pitänyt keskittyä pyörätuolin lykkimiseen.
Laituri oli täysin tyhjä, joten pääsimme helposti etenemään sen päähän saakka. Järvenselältä puhaltava tuuli tarttui punertaviin hiuksiini ja kieputti niitä ympäriinsä. Vesi väreili kauniisti, ja oli niin kirkasta, että saatoin nähdä lähes pohjaan saakka. Vaikka siinä kohtaa oli jo syvää, niin etteivät jalat yltäneet pohjaan. Tai niin minulle oli kerrottu.
Juttelimme Ellan kanssa kaiken maailman asioita. Suoraan sanoen puheenaihe pomppi onkimadoista seuraavaan kauppareissuun, jolloin oli tarkoitus etsiä meille molemmille uudet kesämekot.

Suljin silmäni ja annoin auringon paahtaa kasvojani. Olin läkähtyä siinä laiturinnokalla, vaikka vaatetukseni olikin juuri alkukesään passattu. Yhtäkkiä tunsin jonkun noputtavan toista olkapäätäni.
”Kuule, tota...” Elisa änkytti jäykästi ja vilkuili hermostuneen näköisesti rantaan päin. Yritin tähyillä samaan suuntaan, mutten nähnyt mitään muuta, kuin koivukujan välissä mutkittelevan tien.
”Valtteri on tuolla”, Elisa suhahti. Ja samassa minäkin näin hänet. Porkkanapäinen poika ilmestyi näkyviin koivujen väliin jääneeseen tyhjään kohtaan. Hän ei edes katsonut tännepäin, liekö huomannut meitä lainkaan.
”Mun on pakko mennä”, Elisa kimitti. ”Pärjääthän sinä?” Elisa kysyi, vaikken ollut antanut edes suostumustani, että hän saisi mennä. Eikä hän olisi edes saanut, vaikka olisin antanut luvan. Mitä tahansa voisi sattua siitä huolimatta.
Nyökkäsin kuitenkin hyväksyvästi. Elisa huoahti kiitollisena ja teki täyskäännöksen paikallaan ja juoksi rivakasti laiturin toiseen päähän. Katselin haikeana siskoni menoa, ja sitä, kuinka hän sai Valtterin kiinni polulla. He jatkoivat kävelyään rinnastusten, ja katosivat sitten koivujen taakse. Sen verran mitä näin kaukaa näin, heidän välillään ei tuntunut olevan mitään vihanpitoa. Tai ei poika ainakaan Elisaa pakoon juossut.

Päätin antaa asian olla – niskaakin alkoi jo särkeä ainainen olan yli tuijottaminen.
Järven ylle nousi lokki. Katselin sen valkoista hahmoa joka piirtyi unenomaisesti laventelinsinistä taivasta vasten. Se kirkaisi muutaman kerran ja päätin olla välittämättä, vaikka joku näkisikin: vilkutin sille.
Lokki kirkui uudelleen. Tunsin tuulen yltyvän. Siis todellakin tunsin sen. Mutta järven vesi ei alkanut kuohuta, laineet eivät kasvaneet, tuuli ei repinyt hiuksiani eikä taivaalle ilmestynyt myrskyä enteileviä pilviä.
Vilkaisin epäilevänä taakseni. Elisaa ei näkynyt laiturin toisessa päässä, eikä sen puoleen polun sillä osalla, jonka hahmotti helposti täältä. Toisin sanoen polulla ei kävellyt enää ketään muutakaan.

Olin kuullut tarinoita, että valaat saattaisivat laulaa, jos niille toisi kauniin kiven, tai täydellisen simpukankuoren. Mutta ei Suomessa ole valaita, vakuutin itselleni. Ja muutenkin, se oli vain tarina.
Eikä minulla ollut mukana mitään kiveä tai simpukkaa tai mitään muutakaan hienoa. Ei korua tai mitään merkkivaatetta. Eikä pyörätuolinrähjäkään mikään aarre ollut.
Mutta silti kuulin sen. Ujeltavan äänen, jonka taajuudet vaihtelivat.
Olivatko ne nyt sitten delfiinejä vai valaita, jotka minulle lauloivat? Laudat alapuolellani alkoivat vähitellen muuttua utuisiksi. Ilma oli kosteaa ja tahmeaa kuin hattara. Oli noussut sumua, mutta silti järvi oli kirkas.
”Elli...” joku kuiskasi. Kavahdin. Puristin käteni nyrkkiin ja purin hammasta. Sumulta en nähnyt mitään. Mutta ainuttakaan askelta ei kuulunut takaa päin.
Kuiskaus kuului uudelleen. Ääni suorastaan lauloi nimeäni. Ja nuotit kumpusivat suoraan edestä, järvenselältä päin.

En voinut edetä mihinkään. En kyennyt ottamaan selvää, kuka siellä oli. Tai mikä, ehkä pikemminkin pitäisi sanoa niin. Samassa jostain kuului siiveniskuja. Tasaisia ja vakaita. Kuulin sulkien kahinan ilmaa vasten.
Ja seuraavassa hetkessä valkea lokki tepasteli laiturinnokassa, vain muutaman kävelyaskelen päässä minusta. Siinä se tapitti ja tuijotti minua, ja kun en tehnyt elettäkään lähestyäkseni sitä, se kirkaisi. En olisi uskonut sitä.
Naksuttelevat ja ujeltavat äänet eivät olleet peräisin valaista tai delfiineistä vaan tuosta lokista. Aivan tavallisen näköisestä lokista.

Se suki siipensä sulkia parempaan järjestykseen ja lehahti pois. Katosi sumuun kuin nuoli.
Nousin ylös päättäväisesti. Hiukseni laskeutuivat olkapäilläni kuin laineet, kurtistin kulmiani ja tassutin paljain jaloin pitkin laituria. Lankut tuntuivat liukkailta ja mutaisilta paljaiden jalkojeni alla.
Kävelin kävelemistäni, ja aina vain laiturin pää katosi sumupilveen. Se ei tuntunut koskaan loppuvan. Suljin silmäni ja huokaisin syvään ja kavahdin ajatusta kääntyä takaisin. En voinut.

Kiristin askeleeni juoksuksi. Tuntui kuin olisin lentänyt, vaikka tunsin koko ajan vakaan puun jalkojeni alla.
Sitten, sumu vain katosi. Seisoin jonkin sortin laguunissa. Ympärilläni koivut kurottautuivat kohti vettä, kuutamo peilasi lähteen vedestä. Ja siellä, tumman ja samalla hyvin kirkkaan sinistä taivasta vasten piirtyi hopeinen hahmo. Lokki.

”Sulan viilto
henkäys tuulen
on voimas maan ja veen
äänes lähteen solinan
sielus linnun lennon”

”Elli”, ääni huhuili. ”Elli, Elli”, se hoki. Avasin silmäni. Sumua. Sakeaa sumua. Joku ravisteli minua.
”Minä tässä”, se joku sanoi. Hieroin silmiäni, ja harmauteen lohkesi viisto valoa. Loppu usva murtui kuin harmaa jääkehikko silmieni edestä. Katseemme kohtasivat. Elisa oli tullut takaisin.
”Sinä nukuit”, siskoni nauroi. En olisi voinut kuvitella minkään lausahduksen satuttavan niin paljoa. Ja vielä ystävällisen. Tunsin voimieni katoavan ja äsken niin villin hymyn hyytyvän. Silmien toiveikas tuike hiipui.
Elisa ei huomannut.
Loin katseeni apaattisena maahan. Räväytin silmiäni. Kerran ja toisenkin. Laiturin lautoihin oli piirtynyt kovettuneesta mudasta jalanjäljet. Aivan kuin joku olisi kävellyt kuraisin jaloin aivan laiturin reunalle ja pudottautunut suoraan veteen. Henkäisin syvään. Kumarruin lähemmäs. Kyllä. Omat varpaani olivat kuivuneen mudan peitossa ja pölyn harmaiksi tahrimat.
Jossain taivaanrannassa lokki huusi hyvää yötä.

4 kommenttia: