sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Tarina: Nouseva varjo

Ensin: 
Tämä on totta puhuakseni pisin loppuunsaatettu ja viimeistelty teksti, jonka olen kirjoittanut. Kyseessä on siis novelli, joka on genreltään - voisiko sanoa - realistista fantasiaa. Tarina sijoittuu kivikaudelle, ja kertoo kahden nuoren kamppailusta pahaa vastaan. Alunperin teksti on kirjoitettu koulua varten, joten olen pyrkinyt käyttämään kelvollisia repliikkejä ja välttämään "raaempia kohtauksia".
Kuten sanottu, kyseessä on novelli, jossa ei varsinaisia lukuja ole laisinkaan. Tekstipätkät, joita tänne lisäilen, saattavat siis olla jokseenkin eripituisia toisinaan - pätkäisen tekstin siitä, pistä parhaiten taidan. Pyrin lisäilemään pätkiä noin puolentoista viikon välein. Sisennyksiä bloggeri ei tunnista, siitä siis pyytelen myöskin anteeksi.

Kaikenlainen kritisoiva kommentti on tervetullutta, palaute auttaa minua kehittymään. Sen enempää lörpöttelemättä: antoisia lukuhetkiä!

Nouseva varjo



Tannie juoksi niin lujaa kuin kykeni. Veitsi hakkasi hänen jalkaansa vasten ikävästi. Kuuset raapivat hänen kasvojaan ja paljaita käsivarsiaan kuin hokien: tänne ei ole tulemista. Metsä tuntui tihenevän aina vain, ja yhä uudelleen Tannie joutui pyörähtämään ympäri ja vaihtamaan juoksusuuntaansa.
Huohottaen hän pysähtyi riisumaan pukinnahasta tehdyt kenkänsä. Tyttö laski jalkansa verkkaan solisevan puron veteen. Neste kieppui hänen jalkojensa ympärillä, kiertyi niihin kiinni kuin vanhan eukon luiset sormet. Älähtäen Tannie nykäisi jalkansa pois ja survoi ne kosteina takaisin kenkiinsä.

Tyttö hypähti pystyyn, korjasi viinen asentoa selässään ja hipelöi sormillaan nuolien sulkia. Yksi, kaksi, kolme... Kaikki viisitoista nuolta tallella. Huokaus värähti Tannien huulilla. Hän tiesi etteivät ne riittäisi. Mikään määrä nuolia ei riittäisi enää.
Jossain katkesi oksa. Tannie pyörähti ympäri. Hänen vitivalkoiset hiuksensa hulmahtivat metsän synkkyyden keskellä. Tyttö antoi katseensa kiertää häntä ympäröivissä puissa. Kuusien oksat roikkuivat laiskan näköisinä, valuen kohti maata, aivan kuin itse puu ei olisi jaksanut kannatella niitä enää. Maata peitti sammalkerros, jonka poikki luikerteli peurojen tallaama, kapeahko polku. Ainuttakaan elollista olentoa ei ollut näkyvissä, yhdenkään linnun nokasta ei kajahtanut ainuttakaan säettä ilmoille. Tannien läpi kulki kylmä väristys.
”Vaikkei ihmissilmä sitä näe, on jokaisella puulla henki! Ne näkevät kaiken, tietävät sinun olevan läsnä. Ne ovat vanhempia kuin kukaan muu tällä maalla, ne ovat nähneet monien susien ja jänisten kilvoittelut, monet majanrakennukset ja leiripaikkojen vaihdot. Ne tietävät kaiken, vaan eivätpä jaa tietoaan muille. Ne eivät piittaa: niille sinä, tyttörukka, olet vain ohitse kulkeva sielu.” Tannie tunsi kuinka olisi voinut oksentaa. Miksi hänen isoäitinsä olikin pitänyt kertoa tuo kaikki juuri ennen kuin hän lähti matkalleen?

Aavistuksen luiseva poika juoksi voimiaan säästelemättä suin päin pitkin kalliota. Hän kompasteli ja kaatuili kovalle graniitille sammalten liukuessa hänen naarmuisten jalkojensa alta. Äristen hän kampesi itsensä jälleen kerran pystyyn ja jatkoi juoksuaan.
Yhtäkkiä hänelle tuli tunne, että joku tuijotti häntä. Älähtäen poika heittäytyi vatsalleen maahan ja manasi rinnassa vihlovaa kipua. Sivusilmällään hän näki, kuinka korpin kynnet viistivät tyhjää, mutta vain muutaman sentin päästä hänen olkapäästään. Sulat suhisivat tuulen leikkiessä niillä ja korppi rääkäisi kimpaantuneena.
Poika kompuroi pystyyn ja kiiruhti alas kalliolta loikkien kivenjärkäleeltä toiselle. Harkitsematon harppaus tyhjään ja hän putosi päistikkaa alas sammalikkoon. Rinne vietti alaspäin, eikä vauhtia saanut millään pysäytettyä. Parahtaen poika kietoi kädet päänsä ympärille ja koukisti jalkansa sikiöasentoon.

Koivusta varisivat lehdet. Kylkeen sattui armottomasti.
”Tiedänpähän nyt, miltä tuntuu olla alkuhärkä jonka kylkeen viskataan kirves”, hän mumisi takkuilevin äännähdyksin. Hitaasti hän kohottautui kyykkyyn ja koivusta tukea ottaen hän könysi pystyyn. Poika vilkaisi kylkeään. Pusakka oli repeytynyt. Varovasti hän raotti siihen tullutta reikää, ja voihkaisi pelkästä inhotuksesta. Iho oli yhtä mustan mullan, kaarnan ja punaisena tihkuvan veren sekamelskaa. Hän vei kätensä kyljelleen, painoi sormenpäänsä hitaasti haavaa vasten. Pistelevä kipu leimahti entistä suuremmaksi, mutta hän ei nykäissyt kättään pois.
”Ei paha”, hän totesi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Jotain hyvää sentään tässäkin päivässä. Luita ei ollut murtunut, eikä haava ylettynyt lihakseen asti. Se paranisi muutamassa päivässä, arpi ehkä jäisi muistoksi.
Reppu rämähti maahan niin että sammalikolla lepäävät neulaset pöllähtivät ilmaan. Poika nykäisi veitsensä tupesta, siveli sormenpäillään sen rosoista teräreunaa. Merikiveä, sinertävän harmaata, todella lujaa kiviainesta. Hymähtäen hän istuutui sammalmättäälle siirtolohkareen viereen ja nojasi selkänsä sen kylmään pintaan. Tarttuen housunlahkeeseensa hän nyrhäisi siitä pitkän suikaleen nahkaa. Tuulenpuuska tuiversi puiden lomasta ja tarttui hänen repaleiseen pusakkaansa. Viiman vihlova kylmyys luikerteli hänen reisiluunsa ytimeen kuin käärme auringon paahtamalla kalliolla.
”Hän tietää”, poika mutisi kylmällä ja välinpitämättömällä äänellä, piittaamatta häntä vaanivasta uhasta. Pelosta kankein sormin hän veti paidan yltään ja laski sen viereensä. Sitten hän tarttui vuotasuikaleeseen ja kiepautti sen pari kertaa kätensä ympäri. Hän avasi reppunsa nyörin ja tonki sen pohjalta köysikiepin. Mitattuaan sopivan pituuden hän kiristi köyden polveaan vasten, vei veitsen köyden alle ja pätkäisi ylöspäin.
”Kestävää niinipunosta.” Hän naurahti väkinäiselle letkautukselleen ja kiskaisi köyttä uudelleen. Tällä kertaa veitsi haukkasi kunnolla kiinni ja naru napsahti poikki. Ylimääräiseksi jääneen pätkän hän laittoi takaisin reppuunsa.
Vuotapala painui haavaa vasten. Se tuntui kylmältä ja pehmeältä, juuri sellaiselta, ettei se sattuisi. Mutta sattuipa vaan. Ulvahtaen poika kietoi narun kehonsa ympäri siten, että nahka painui tiiviisti hänen kylkeään vasten. Tiukka solmu joka ei aukeasi pahimmassakaan käsirysyssä, muttei kuitenkaan umpisolmu jota ei saisi auki.

Tannien suusta kuului riemastunut kiljahdus. Puiden lomassa välkehti jotain sinertävää! Tuntui kuin joku olisi syöttänyt hänelle monta kourallista hulluruohoa. Tanniesta tuntui, kuin hän olisi ollut käävästä veistetty juomakuppi, joka oli kaadettu liian täyteen lihalientä. Ilo rönsyili yli äyräidensä kuin puiden rungoissa kiemurteleva muratti.
Tannie pinkaisi juoksuun. Loikki yli pikkukivien ja maahan tipahtaneiden oksankarahkojen. Rymistellessään eteenpäin hän säikytti maassa hyppivän oravan. Se kipaisi lähimpään puuhun ja viiletti sen runkoa ylöspäin niin että kynnet napsuivat. Tannie kohotti kätensä ja teki tervehdystä merkitsevän viittoman eläimelle ja jatkoi juoksuaan.

Hiekka pöllähti kun Tannie löi jalat maahan ja pysäytti vauhtinsa. Järvi kylpi auringon kultaisessa valossa, aivan kuin äiti olisi sivellyt tyttärensä villiheinän värisiä kutreja kädellään. Hän laski viinen varovasti maahan ja painoi jousen sen päälle. Kääri lahkeensa polviin saakka, kiskoi saappaat jalastaan ja hölkkäsi sitten rantaveteen.
Vesi oli lämmintä. Tannie kahmaisi kätensä täyteen järven humuksesta sakeaa vettä ja joi. Hän tunsi kuinka luonnon voima valui alas kurkustaan ja kanavoitui koko ruumiiseen. Koivuihin kasvoivat hiirenkorvat kevään ensi säteiden osuessa niihin. Luonto kantoi salaisuutta oksillaan vuosi toisensa jälkeen ja kätki sen sisäänsä. Jakoi voimansa muille, mutta säilytti aina loistonsa. Tannie tunsi, kuinka oli juuri saanut käsiinsä rippeen tuota salaisuutta: voimaa säilyä hengissä ahdingossakin.
”Kiitos”, hän mutisi ja kumarsi järvelle. Se tuntui olevan kaikkein vähintä, mitä hän saattoi nyt tehdä.
Kaukana murahti ukkonen, kuin suunniltaan innosta tutisevan koiran urinaa silloin, kun se oli päässyt kaurispukin jäljille. Tannien käsi pujahti hänen korvalehteensä tatuoituun kuvaan.
”Ensin yösija. Sitten vasta ruokaa”, hän tapaili oppimiaan erätaitoja. Vikkelään tyttö kiirehti takaisin rannalle ja puki jalkineet ylleen ja suunnisti tämän jälkeen rantapajukkoon.

Poika kompuroi eteenpäin rämeessä. Hänen kosteat vaatteensa olivat liimaantuneet vasten hikistä ihoa ja saappaissa lotisi vesi. Hän oli lopen uupunut. Suo olisi pitänyt kiertää, mutta siihen ei olisi ollut aikaa – se oli liian suuri, vaikka nevassa rämpiminen tuskin oli paljonkaan nopeampi keino. Mutta ainakaan kukaan ei olettaisi hänen menevän suon poikki.
Läähättäen, kieli suusta roikkuen kuin sudella peurajahdin jälkeen hän rojahti maahan lepäämään. Tovk kaivoi vyöllään roikkuvasta pussista mehevän mukulan ja järsi sen olemattomiin. Närkästyneenä toimettomuudestaan hän pyyhki suomudan pois kengistään ja pudisteli kortteet irti housuistaan.
Jostain kaukaa kumpusi tuohitorven ääni. Vaikka hän kyllä tiesi liian hyvin, että oli takaa-ajaja sitten miten kaukana tahansa, hän saavuttaisi pojan pian.
”Varjo haluaa, että tiedän”, poika irvisti. Kylmät väreet valuivat kuin vesinoro hänen selkärankaansa pitkin. Unohtaen väsymyksensä poika pyörähti ympäri ja lähti juoksuun.

Kortteet naksuivat terävästi poikki askeleiden alla. Joka kerralla kun jalka osui maahan, märkä sammal päästi kurnuttavan äänen.
”Hän oli täällä”, nainen mutisi lähes tyytyväisellä äänellä. Hänen suunsa oli kaartunut hymyyn, viekkaat silmät tutkivat maata, ahmivat sitä, aivan kuin eivät olisi voineet saada jäljistä tarpeekseen. Hän tunsi vienon tuulenvireen, ja saattoi miltei haistaa siitä edellä juoksevan pojan pelon.
”Vielä minä sinun kannoillesi kirin”, hän hymähti huvittuneena. Eikä välimatkan kirimiseen menisi kauaakaan, nainen lisäsi mielessään.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Tanssi

Tässä on paljon kielioppivirheitä, mutta... miten vain.


hitain tahti
askel kerrallaan
odota vielä muutama kuukausi
kevät koittaa ajallaan

jätä muistot eiliseen
astu huomiseen
valoon neonkeltaiseen
rikkaaseen äänien kirjoon

tanssi silkkihameessa
anna katseiden kohdata
sulje silmät estä kyyneleet
vedä ovi kiinni perässäsi
pidä matkalaukusta vielä kiinni

olet pieni ja mitätön
Maa liian pieni planeetta
keskellä avaruutta
pölyhiukkasena

mutta sinulla on valta
tehdä mitä huvittaa
lyödä turpiin ketä huvittaa
joka on joskus sinua satuttanut

Vapaus käteen jää

Viestin otsikosta aka runon nimestä voi päätellä mistä nappasin inspiraationi.

askeleet kaikuvat
portaikossa
pienet paljaat jalat
hetki kerrallaan alaspäin

eteinen avara ja kylmä
huutaa tyhjyyttä karkeaa
peilin sirpaleita lattialla
kristallikruunun välkettä katossa

valkea on viattomuus
haavat ovat rannerenkaita
sotkuiset hiukset uusi look
kyyneleet kasvoilla
lasihelmiä simpukankuoressa

nalle yksin nurkassa
sängyn laidalla
nappisilmillään
sateeseen ulos tuijottaa

tyttö laahustaa keittiöön
nielee kipuaan
hiljaisuus lyö nuoteillaan
haaleaan ihoon

rikottu lapsuus käsissään

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

What doesn't kill you makes you stronger

Englantini ei todellakaan ole oikeasti näin täydellistä, eräs ystäväni suostui jeesaamaan minua kääntämisessä.


I begged him to stay
but he walked out of the door
a piece of me died
and I closed my eyes

the wind was cold
it blew through my mind
I cried like a waterfall
but I found myself
it made me know who I really am

he didn't remember
what we had at the beginning
maybe in his eyes it was already over

he forgot me long time ago
but it made me stronger
it made me love myself
made me grow up
and compelled me to join
just the way they wanted

they thought
that my heart is like slipper of glass
but it's the mix of angst and suffering

I'm walking towards
my new beginning
maybe I'd to give up
but I don't yet

I'm standing on top of the world
I own all control what I got
I keep my mind off the edge
and I survive

perjantai 8. helmikuuta 2013

OS: Sikká

Mä varotan. En tiedä mitään Lapin maastosta - siis muuta kuin että siellä on tuntureita ja talvella paljon lunta ja vaivaiskoivuja ja tän tyylistä, mutten siis mitään hienoja yksityiskohtia joita voisi kuvailla - saamelaisten uskonnoista tai Norjan kielen (hm apua, kirjoitettiinko kielien nimet isolla. No miten vaan.) sanajärjestyksestä.

• • •
Sikká vilkaisi taivaalle. Silkkipaperin näköiset, loputtomalta näyttävät nauhat tanssivat yön mustuutta vasten. Hän hengähti syvään ja nousi seisomaan. Lumi narisi ja rahisi hänen jalkojensa alla, ja aina välillä hän humahti vyötäisiään myöten kinokseen.
Viimein hän otaksui löytäneensä kohtuullisen hyvän paikan. Tuuli oli puhaltanut mäen paljaaksi, niin että harmaa kallio pisti silmään helposti valkeuden keskeltä. Ympärillä oli pelkkää tyhjyyttä. Sivuilla aukenivat laajat alueet, horisonttia ei tuntunut olevan enää olemassakaan. Oli vain loputtomasti lunta ja jäätä, joiden sekamelskaa täydensi pureva tuuli. Yläpuolella tuikkivat tähdet, ne, mitä välkehtivät revontulet eivät peittäneet alleen. Muu taivas tuijotti häntä synkeänä, niin kylmänä ja pelottavana. Sikká tunsi olonsa orvoksi. Keskellä erämaata, vailla mitään.

Sikká veti kintaansa pois kädestään ja avasi nyrkkinsä. Hänen sormiensa liikkeet jäykistyivät heti, ja ne muuttuivat turriksi. Varovasti hän tipautti hampaan toiselle kädelleen ja tunki sitten hyytyneet sormet nopeasti takaisin nahkakintaan suojaan.
Hän katsoi kalpein kasvoin valkeaa hammasta. Se oli juuri täydellisen muotoinen, teräväkärkinen ja niin kauniisti kaartuva. Varovasti hän kauhaisi käteensä hieman lunta ja kävi sitten polvilleen paljaalle kalliolle.

Hitaasti hän laski hampaan kivelle, asetteli sen varovasti myötäillen kallion muotoa. Hän katsoi tuulen suunnan ympärillä pöllyävästä lumesta, vaikka hän kyllä myös tunsi, mistä päin tuuli. Käsi täristen hän avasi nyrkkinsä ja lumihileet pöllähtivät. Ne pyyhkäisivät hampaan ylitse ja katosivat sitten näkyvistä. Varovasti Sikká ummisti silmänsä ja alkoi laulaa hiljaa.

Oli sanottu, etteivät revontulet pidä ääntä, mutta Sikká tiesi miten asia oli. Hän oli monesti juossut Kulde øje rinnallaan tuntureilla ja kuullut niiden rätisevän. Napsahtelevan kuin nuotion puut.
Hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Hän kuuli sen, aisti sen jokaisella solullaan. Taivaalla tanssivat henkien jättämät valojuovat lauloivat hänen kanssaan, ulvoivat hänen suruaan. Aivan kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, jostain kaukaa kantautui Sikkán korviin susilauman haikea ulvonta. Hän alkoi köhiä ja niiskuttaa, sanat sammalsivat ja kyyneleet alkoivat vieriä poskille. Mutta silti hänen toinen suupielensä kaartui hymyyn. Ne olivat sittenkin kuulleet.

Varovasti hän avasi silmänsä, ja oli kirkaista silkasta pelästyksestä. Vihertävässä, alati liikkuvassa valokeilassa hangen keskellä seisoi hahmo, ja se tuijotti häntä meripihkan värisillä silmillään. Sikká halusi juosta sen luo, kaapata sen syliinsä ja rutistaa se tiukasti rintaansa vasten. Sen sijaan hän saattoi vain korjata asentoaan nähdäkseen paremmin ja henkäistä. Huojentuneena ja peloissaan, suunnattoman surullisena ja silti pakahtumaisillaan onnesta.
Ääntä ei lähtenyt, joten hän kuiskasi äänettä varovasti:
”Kulde øje, juoskoon laumasi kanssasi.” Hänen huulensa väpättivät. Husky käänsi täynnä tunnetta olevat silmänsä pois. Sikká olisi voinut vaikka vannoa, että hän oli nähnyt niissä kyyneliä. Varovasti hän painoi omat, kyynelistään täyttyneet silmät kiinni. Hän tiesi, ettei se olisi siinä enää kun hän avaisi ne. Mutta se ei haitannut, ei enää.

Tyttö kaappasi hampaan käteensä, heitti molemmat kintaansa hangelle ja painoi hampaansa poskeaan vasten. Sitten hän hautasi sen lumikummun alle ja lähti.
Vielä kauempaa, monen kymmenen askelen päästä hän kipusi luminietoksen huipulle ja katseli yön häilyvässä valossa erottuvia jalanjälkiään. Ja siellä, niiden poikki loikki vitivalkea eläin nopeasti kuin nuoli. Varovasti hän painoi kädet suulleen ikään kuin torveksi, ja huusi. Hän ei saanut vastausta, mutta hän tiesi että se oli siellä jossain. Henget olivat suoneet sen saada ikuisen vapauden jään valtakunnassa. Siinä elementissä, jota se rakasti.

Kulde øje on siis Kylmä silmä tai jotain siihen suuntaan. Norjaksi, siis.

torstai 7. helmikuuta 2013

I lost a friend

Hän vilkaisi jälleen kelloonsa. Sen oli pakko tulla kohta. Olihan se sentään luvannut. Se ei ollut ottanut yhteyttä häneen pariin viikkoon, vaikka hän oli soitellut sen perään. Aina se löi luurin korvaan, tai sitten luultavasti antoi vain puhelimen soida. Hän oli polkenut fillarilla kymmenen kilsaa ja käynyt oven takana painamassa summeria. Talo oli vaikuttanut hiljaiselta, kun hän oli kiertänyt sen ympäri. Maahan pudonneita omenoitakaan se ei ollut kerännyt. Ja jostain syystä pihalla ei ollut lojunut yhtään järsittyä keppiä tai puolikasta kengänpohjaa. Ehkä se oli mennyt lomalle, tai keskittynyt treenaamaan tosissaan koiransa kanssa, ja saanut sen vihdoin kuriin.

Oli pakko kaivaa kännykkä hupparin taskusta ja tarkistaa se. Tiesihän hän, että soitto tai jopa viestikin kuuluisi hyvin, sillä hän oli säätänyt äänet täysille. Näyttö vilkkui tyhjyyttään huutaen, että häntä ei kaivattu. Hän alkoi jo vapista. Syysilta oli hyinen, eikä puiston kelmeiden katulamppujen valokeilassa näkynyt ainuttakaan hahmoa.

Sitten hän äkkäsi monen kymmenen metrin päässä liikettä. Joku laahusti hitaasti nurmen poikki mutkittelevaa polkua pitkin. Mitä lähemmäs se tuli, sitä varmemmaksi hän tunsi asian. Nyt hän jo kuuli sen kenkien, samojen ikäloppujen maihareiden kopinan katukiveystä vasten. Mustan huppari huppu oli vedetty päähän niin, että se langetti synkän varjon kasvojen eteen. Samat laventelinsiniset reisitaskuhousut sillä oli yllään. Ja sen kaulassa roikkui nahkahihna.
Hahmo tuntui niin vieraalta ja etäiseltä, tuskin sitä edes tunsi. Kun se pysähtyi hänen eteensä, sisintä kylmäsi ja pahasti. Varjoihin kadonneista kasvoista tuikki vihreät välähdykset täynnä tuskaa. Sitten se sulki taas silmänsä, laski katseensa hänestä maahan. Ja virkkoi ne pari sanaa, mitkä oli ainoat, mitä se sanoi hänelle enää koskaan:
”Se on nyt taivaassa, Susan. Puhe ei auta, turpa kiinni, mä en jaksa. Kaikki oli tässä. Toivota, onnea, ehkä me vielä nähdään.”

Se nykäisi kätensä housujensa taskusta, teki ilmassa kapean kaaren hyvästeiksi ja pyörähti paikallaan. Sitten se lähti palaamaan samaa reittiä takaisin kuin oli tullutkin.
Hän halusi niin jumalattomasti juosta perään, mutta se torjuva asenne loi suojaavaan kilven hänen ystävänsä ympärille. Avuttomana hän katsoi, kuinka se kulki poispäin. Vislasi pari kertaa, ja siitä näki, miten sen hartiat painuivat vielä enemmän kasaan. Se tietysti vielä elätteli toivoa, että jos kerran, kerran kutsuisi, pystykorvainen ystävä pinkoisi keppi suussa puiston poikki.
Mutta ei kukaan tullut sen luo. Hän saattoi melkein kuulla kun se huokaisi, ehkä jopa nyyhkäisi. Hän ei ollut koskaan nähnyt sen itkevän. Mutta nyt se itki, varma juttu. Se oli muuttunut lasiksi, ja joku oli heittänyt kiven sitä päin.